Mini Marathon

Jäbä juoksi tänään Mini Marathonin. Poika on aina ollut innokas juoksija. Menee nopeasti ja pitkiä matkoja. Koko ajan. Itse en ole erityisen urheilullinen tyyppi, joten en ole juurikaan ollut perillä mistään lasten liikuntatapahtumista, jos vauvajumppaa ei lasketa. Viime kesänä satuttiin oleen kylillä lasten maratonin aikaan ja innostuin aivan samantien, että tuonne ilmoitetaan meidänkin poika ensi kesänä. Ja niin me teimme.


Tapahtuma on hyvää mieltä ja liikunnan iloa korostava. Matka on 1 km pitkä, keneltäkään ei mitata aikaa ja kaikki saavat mitalin. Vanhemmat voivat juosta (tai hölkätä tai kävellä) lapsen mukana. Lähdöt olivat iän ja sukupuolen mukaan.


Lähtöpaikalla oli vaikka ja mitä kivaa liikunnallista puuhaa lapsille (sekä sponssieväitä). Kannustusjoukoissa oleva taaperokin viihtyi siis erinomaisesti. Siirryttiin vähän ennen lähtöä maaliin odottaan, että esikoinen saapuu miehen kanssa.



Itse arvostan aivan älyttömästi tätä hyvän mielen periaatetta ja matkaa, mikä on vähintään kävellen realistinen lähes jokaiselle lapselle. Meidän juoksija oli kuitenkin harmissaan siitä, että matka oli niin lyhyt ja että juoksijoita oli niin paljon, ettei saanut ruuhkan vuoksi ohitettua kaikkia. Sanotaan, että omenapuusta ei tule päärynöitä, mutta ehkä isänsä puolelta on tullut vahvat geenit tällaiseen. Itsehän en olisi perässä pysynyt tuota kilometrin matkaa. Kävelen kyllä vaikka maailman ääriin, mutta täysillä juokseva 5-vuotias olisi äkkiä kadonnut horisonttiin, jos olisin yrittänyt seuralaiseksi. Pojassa olisi selkeästi ainesta ihan oikeaankin kilpailuun.



Omat muistoni lapsuuden urheilukilpailuista ovat aika karuja. Pienellä paikkakunnalla oli 5 ala-astetta. Koulujen välisissä hiihtokilpailuissa se koulu sai kiertopalkinnon, josta osallistui prosentuaalisesti eniten oppilaita kisaan. Palkinto oli meidän ala-asteella monta vuotta. Ei siksi, että oltaisiin oltu erityisen motivoituneita hiihtään, vaan koska se sai jälki-istuntoa, joka ei osallistunut kilpailuun. Pienen sivukoulun omat hiihtokilpailut olivat vuoden ennalta-arvattin tapahtuma. Jos luokalla on 4 oppilasta, on niistä tasan yksi sellainen, joka ei kertaakaan saa sitä saatanan palkintolusikkaa, koska vain kolme parasta palkitaan ja ei puhutaan mistään sekunnin murto-osien eroista hiihtoajoissa. Koulujen välinen pesäpalloturnaus se vasta mukavaa hommaa onkin. Kun on muutama isompi koulu ja loput niitä, joiden kokonaisoppilasmäärä on about pesäpallojoukkueen verran. Siinä missä isommissa kouluissa sai valita joukkueeseen ne parhaat, oli pienemmissä about kaikki, oli sitten hyvä tai ei. Itse olin sieltä toiseksi isoimmasta ala-asteesta ja pärjättiin suht hyvin, mutta tajusin jo silloin, miten epäreilusta asiasta on kyse, koska kilpailua ei koskaan markkinoitu hyvän mielen liikuntapäivänä, vaan ankarana kilpailemisena. Mahdollista mokaansa ei unohda koskaan. Koulujen välinen yleisurheilukilpailukin oli. Kahteen lajiin oli pakko osallistua. Yleensä kaikki ottivat toiseksi sadan metrin juoksun, sillä se oli nopeasti hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ennen kisoja yleensä testattiin kerran kaikki lajit läpi, mitattiin tulokset ja todettiin miten huono on missäkin. Koskaan ei erityisemmin paneuduttu tekniikkaan, mitäpä suotta, jokuhan olisi saattanut vaikka kehittyä ja parantaa tulostaan.

Lumeton aika pelattiin pesäpalloa, talvella hiihdettiin tai luisteltiin, sateella pelattiin lentopalloa. Verkon ja katon välissä oli juuri pallon mentävä väli. Kerran vuodessa viriteltiin liikuntasaliin voimisteluvehkeet ja se oli kaikista aivan älyttömän kivaa, kun kerrankin sai temppuilla rekeillä, renkailla, köydellä ja hypätä pukilta. Oltiin riemuissaan, kuin nykylapset Hoplopissa, mutta liikunta ei saanut olla kivaa, joten sukset takaisin jalkaan ja ladulle. Jos et uskaltanut laskea pururadan mäkeä, niin sitten itkit ja laskit.

Voi olla, että muistoni ovat hieman katkeruuden värittämiä, mutta tällaisenä minä sen touhun muistan, ei voi mitään.

Olenkin siis älyttömän innoissani siitä, että nykyään korostetaan hyvää mieltä ja liikunnan riemua. Kuka tahansa voi kokea onnistuneensa lasten maratonilla.