Palattiin eilen kotiin viikon kestäneeltä sukulointiroadtripiltä ja poikettiin vielä kotimatkalla Tampereella Muumimuseossa (museokorttikohde, jee!). Itselläni oli vähän ennakkoluuloja museota kohtaan, sillä tiesin sen olevan keskittynyt alkuperäiskuvituksiin ja kirjoihin, eikä siihen japanilaiseen animaatiosarjaan, mikä mulla henkilökohtaisesti on se kovin muumifanituksen kohde! Enkä edess häpeä myöntää sitä. Tiedättekö, kun joskus ja jotkut pitävät itseään parempina, jos fanittavat kirjaa, eivätkä siitä tehtyä elokuvaa. Minä en. Monestihan, tai jopa yleensä, tottakai kirja on parempi kuin siitä tehty näytelmä/elokuva/tv-sarja, ja on mukava lukea kirja ensin, jolloin voi itse muodostaa mielikuvansa hahmoista ja tapahtumista, mutta ei se ole häpeä, jos kirja ei nappaakaan.
![]()
Olen tottakai lukenut Muumikirjoista about kaikki. Osan lapsena, osan nuorena ja osan aikuisena, mutta mitään lempikirjatitteliä ne eivät minulta ole saaneet, eikä niistä ole edes jäänyt mitään erityisesti mieleen (paitsi upea kuvitus). Sen sijaan rakastan katsoa Muumeja telkkarista ja olen jonkin verran saanut tuputettua niitä jälkikasvullenikin, mutta en niin runsaasti, mitä itse jaksaisin niitä katsella. Muistan olleeni ala-asteen ensimmäisellä tai toisella luokalla, kun ne alkoivat pyöriä telkkarissa, siitä huolimatta olen katsellut niitä niin paljon, että osaan parhaimmat jaksot ulkoa etu- ja takaperin. Osaksi ehkä senkin vuoksi, että minulla on nuorempia sisaruksia, jotka myös katselivat Muumeja.
![]()
Niin, tiesin siis museossa olevan alkuperäiskuvitusta ja Tuulikki Pietilän tekemiä kolmiulotteisia muumikuvaelmia, joten näin mielikuvissani sellaisen taidenäyttelytyyppisen tilan, valoisan ja avaran. Yllätyin astuessani sisään museoon, sillä kyseessä oli kaikkea muuta, kuin näyttely Ateneumissa. Olisihan se pitänyt osata arvata. Jos tänä päivänä tehdään Muumimuseo, niin tottakai se tehdään siten, että se on tosi hieno! Sillä se oli tosi hieno! Hienoutta en voi nyt näyttää, sillä museon ovien sisäpuolella ei saanut ottaa lainkaan valokuvia. Hetken siinä haukoin henkeäni, sillä olen niin tottunut ottaan kuvia joka paikassa ja mietin jo, että onko osa kokemuksesta pilalla, jos en voi sitä dokumentoida. Joo, tällaiseksi sitä ihminen voi muuttua, voi huoh. Tottakai se on mahtava kokemus ilman kuvallista dokumentointiakin!
![]()
Kolmiulotteiset kuvaelmat sisälsivät mahdollisuuden kuunnella pätkiä kirjoista (usealla eri kielellä toki), jotka liittyvät kuvaelmaan. Niitä oli tosi mukava kuunnella ja katsella, etsiä yksityiskohtia, sen mitä lasten paimentamiseltaan pystyi. Tila oli hämärä ja siellä oli paljon valoilla tehtyjä pikkujuttuja, kuten seinillä juoksentelevat Tiuhti ja Viuhti, jotka olivat meidän kuopuksen mieleen. Esikoinen rakasti taikurin hattua, jonne kävellessään sai varjokuvaansa milloin mitäkin hassua päähänsä. Museo oli tosi kivasti toteutettu ja vei sydämeni. Se jos mikä on onnistuneen museon merkki, että teema, joka ei etukäteen tuntunut erityisen kiinnostavalta, saa aiheeseen liittyneen museokäynnin jälkeen etsiin lisää tietoa aiheesta, tai tässä tapauksessa sai innostuksen kaivaa Muumikirjan hyllystä esiin ja yrittää ehtiä jopa lukeen sitä.
![]()
Lapset tosiaan tykkäsivät myös, vaikka esikoiselle Muumit ovatkin tosiaan tuttuja vain telkkariohjelmana (ja Naantalin Muumimaailmana) ja kuopukselle lähinnä lelujen ja astioiden muodossa (koska viime aikoina ei harmikseni olla Muumeja suostuttu katsoon).
![]()
Pieni miinus kuitenkin henkilökunnasta, joka ohjasi taaperon museosta ulos, vaikka juoksin perässä ja kimitin, että ei saa lähteä yksin, ajatuksena siis, että taapero tulisi vielä takaisin, kun muut haluaisivat vielä olla. Henkilökunta auttoi oven auki ja ohjasi selästä kevyesti työntäen taaperon ulos. Mitä ihmettä? Ovat niin kerkiäväisiä nuo pikkuiset, että en kyllä antaisi etumatkaa näköetäisyyden ulkopuolelle. Ei näin! Tällaisessa tilanteessa olisi parempi varmistaa, että taapero ei saa ovea auki, eikä hitto vieköön ryhtyä 2-vuotiaan rikoskumppaniksi karkaushommissa. Tarkkana siis lastenne kanssa siellä! Museon ovi ei kuitenkaan vie suoraan ulos, vaan Tamperetalon aulaan, mutta kyllä ärsytti siitä huolimatta.
Olen tottakai lukenut Muumikirjoista about kaikki. Osan lapsena, osan nuorena ja osan aikuisena, mutta mitään lempikirjatitteliä ne eivät minulta ole saaneet, eikä niistä ole edes jäänyt mitään erityisesti mieleen (paitsi upea kuvitus). Sen sijaan rakastan katsoa Muumeja telkkarista ja olen jonkin verran saanut tuputettua niitä jälkikasvullenikin, mutta en niin runsaasti, mitä itse jaksaisin niitä katsella. Muistan olleeni ala-asteen ensimmäisellä tai toisella luokalla, kun ne alkoivat pyöriä telkkarissa, siitä huolimatta olen katsellut niitä niin paljon, että osaan parhaimmat jaksot ulkoa etu- ja takaperin. Osaksi ehkä senkin vuoksi, että minulla on nuorempia sisaruksia, jotka myös katselivat Muumeja.
Niin, tiesin siis museossa olevan alkuperäiskuvitusta ja Tuulikki Pietilän tekemiä kolmiulotteisia muumikuvaelmia, joten näin mielikuvissani sellaisen taidenäyttelytyyppisen tilan, valoisan ja avaran. Yllätyin astuessani sisään museoon, sillä kyseessä oli kaikkea muuta, kuin näyttely Ateneumissa. Olisihan se pitänyt osata arvata. Jos tänä päivänä tehdään Muumimuseo, niin tottakai se tehdään siten, että se on tosi hieno! Sillä se oli tosi hieno! Hienoutta en voi nyt näyttää, sillä museon ovien sisäpuolella ei saanut ottaa lainkaan valokuvia. Hetken siinä haukoin henkeäni, sillä olen niin tottunut ottaan kuvia joka paikassa ja mietin jo, että onko osa kokemuksesta pilalla, jos en voi sitä dokumentoida. Joo, tällaiseksi sitä ihminen voi muuttua, voi huoh. Tottakai se on mahtava kokemus ilman kuvallista dokumentointiakin!
Kolmiulotteiset kuvaelmat sisälsivät mahdollisuuden kuunnella pätkiä kirjoista (usealla eri kielellä toki), jotka liittyvät kuvaelmaan. Niitä oli tosi mukava kuunnella ja katsella, etsiä yksityiskohtia, sen mitä lasten paimentamiseltaan pystyi. Tila oli hämärä ja siellä oli paljon valoilla tehtyjä pikkujuttuja, kuten seinillä juoksentelevat Tiuhti ja Viuhti, jotka olivat meidän kuopuksen mieleen. Esikoinen rakasti taikurin hattua, jonne kävellessään sai varjokuvaansa milloin mitäkin hassua päähänsä. Museo oli tosi kivasti toteutettu ja vei sydämeni. Se jos mikä on onnistuneen museon merkki, että teema, joka ei etukäteen tuntunut erityisen kiinnostavalta, saa aiheeseen liittyneen museokäynnin jälkeen etsiin lisää tietoa aiheesta, tai tässä tapauksessa sai innostuksen kaivaa Muumikirjan hyllystä esiin ja yrittää ehtiä jopa lukeen sitä.
Lapset tosiaan tykkäsivät myös, vaikka esikoiselle Muumit ovatkin tosiaan tuttuja vain telkkariohjelmana (ja Naantalin Muumimaailmana) ja kuopukselle lähinnä lelujen ja astioiden muodossa (koska viime aikoina ei harmikseni olla Muumeja suostuttu katsoon).
Pieni miinus kuitenkin henkilökunnasta, joka ohjasi taaperon museosta ulos, vaikka juoksin perässä ja kimitin, että ei saa lähteä yksin, ajatuksena siis, että taapero tulisi vielä takaisin, kun muut haluaisivat vielä olla. Henkilökunta auttoi oven auki ja ohjasi selästä kevyesti työntäen taaperon ulos. Mitä ihmettä? Ovat niin kerkiäväisiä nuo pikkuiset, että en kyllä antaisi etumatkaa näköetäisyyden ulkopuolelle. Ei näin! Tällaisessa tilanteessa olisi parempi varmistaa, että taapero ei saa ovea auki, eikä hitto vieköön ryhtyä 2-vuotiaan rikoskumppaniksi karkaushommissa. Tarkkana siis lastenne kanssa siellä! Museon ovi ei kuitenkaan vie suoraan ulos, vaan Tamperetalon aulaan, mutta kyllä ärsytti siitä huolimatta.